17.9.1999

Kanne Helsingin käräjäoikeudessa

A:n konkurssipesä kertoi B:tä vastaan ajamassaan kanteessa, että A oli 20.1.1994 allekirjoitetulla luovutuskirjalla luovuttanut isälleen B:lle täydellä omistusoikeudella muun ohessa Espanjassa Fuengirolan kaupungissa sijaitsevassa Pueblo Girasolin kylpylässä olevan huoneiston numero G 20.

B oli 21.1.1994 allekirjoittanut kuitin, jolla hän kuittasi luovutetulla omaisuudella maksetuksi 27.5.1989 A:lle lainaamansa 446 000 markkaa korkoineen.

Luovutuskirjan mukaan omaisuus oli jo ennen luovutushetkeä pantattu B:lle. Espanjan huoneiston osalta B oli toimittanut konkurssipesälle A:n 27.6.1989 allekirjoittaman kirjallisen yleispanttaussitoumuksen, jonka mukaan huoneisto oli pantattu B:lle vakuudeksi jokaisesta saatavasta, joka B:llä oli tai tuli olemaan A:lta.

B oli todistuksena velkasuhteesta toimittanut jäljennöksen pankkisiirtokuitista, jonka mukaan A:n tilille oli 27.6.1989 talletettu 446 000 markkaa, mikä määrä oli nostettu B:n pankkitililtä pankkivekselinä.

Espanjan asunnon panttaus ei ollut A:n velkojia sitova panttaussitoumuksen pätemättömyyden vuoksi. Panttausasiakirja koski Espanjassa sijaitsevaa huoneistoa, jonka panttaus tuli Espanjan lain mukaan tehdä tiettyjen määrämuotojen mukaisesti, joita ei ollut noudatettu. Panttaussopimus ei ollut kohteen sijaintimaan lainsäädännön mukaan pätevästi tehty eikä se aiheuttanut ulkopuolisia sitovaa oikeusvaikutusta myöskään Suomessa. Siihen ei voitu pätevästi vedota pantinantajan konkurssipesää vastaan.

Konkurssipesän käsityksen mukaan Espanjassa sijainneen huoneiston arvona oli pidettävä 420 000 markkaa, minkä arvon A oli 6.9.1993 päivätyssä kirjeessä ilmoittanut Helsingin verovirastolle kiinteistön hankinta-arvona.

Konkurssipesä katsoi kanteessaan, että A oli ollessaan maksukyvytön ja ylivelkainen edellä kerrotuin tavoin luovuttanut kriittisenä aikana ennen konkurssia läheiselleen omaisuutta takaisinsaantilain säännösten vastaisesti. A oli luovuttanut omistamaansa omaisuutta isälleen B:lle ja tällä luovutuksella kuitannut kokonaisuudessaan maksetuksi 446 000 markan suuruisen velan korkoineen. Velka oli maksettu epätavallisin maksuvälinein eli tavarana rahasuorituksen sijasta. Maksetun velan määrä oli ollut huomattava A:n konkurssipesän varallisuuden määrään nähden eikä maksua voitu pitää tavanomaisena. Maksu tuli siis peräyttää takaisinsaantilain 10 §:n perusteella.

Luovutuksella oli siirretty A:n omaisuus käytännössä kokonaisuudessaan B:lle ja samalla oli kuitattu maksetuksi yksi B:n saatava ja täten sopimattomasti suosittu B:tä muiden velkojien kustannuksella. Oikeustoimi tuli peräyttää myös takaisinsaantilain 5 §:n säännöksen perusteella.

A:lla ei ollut omaisuuden luovutuksen jälkeen ollut tavallista koti-irtaimistoa lukuunottamatta mitään omaisuutta, mutta ulosotossa olleita velkoja hänellä oli ollut noin 2,5 miljoonaa markkaa. A:n konkurssituomiosta ilmeni, että A:lla oli omaisuuden luovutushetkellä ollut ulosottovelkojen lisäksi useita miljoonia markkoja muita kuin ulosotossa olleita velkoja.

Pelkästään tämä osoitti A:n olleen omaisuuden luovutushetkellä maksukyvytön, koska luovutettu omaisuus oli ilmeisesti käsittänyt kaiken hänen sillä hetkellä omistamansa ulosottokelpoisen omaisuuden. Luovutus oli joka tapauksessa johtanut maksukyvyttömyyteen, koska neljä päivää luovutuksen jälkeen tehdyn ulosottoselvityksen mukaan A:lla ei ollut ollut varoja tai tuloja, joilla hän olisi voinut maksaa velkansa.

Edellä kerrotun perusteella A:n konkurssipesä vaati, että B:lle 20.1.1994 päivätyllä luovutuskirjalla tehty luovutus oli peräytettävä ja luovutettu omaisuus palautettava konkurssipesään. Mikäli luovutettu omaisuus ei ollut enää palautettavissa, oli vastaajan korvattava omaisuuden arvona mainitun velan määrä laillisine korkoineen.

Vastaus

B kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä.

B oli aikanaan asettanut Espanjassa sijainneen huoneiston hankintaa varten A:lle antamansa 446 000 markan lainan ehdoksi sen, että hän sai huoneiston saatavansa vakuudeksi. A oli hyväksynyt ehdon. Velkakirja ja panttaussitoumus allekirjoitettiin samassa yhteydessä 27.6.1989. Vakuus yksilöitiin panttaussitoumuksessa. Panttaussitoumus koski paitsi siinä nimenomaisesti mainittua 446 000 markan velkaa myös muita A:n velkoja B:lle.

B oli antanut huoneiston myyneelle yhtiölle toimeksiannon rekisteröidä huoneiston omistusoikeus. Samalla hän oli ilmoittanut, että huoneiston rekisteröidyn omistusoikeuden osoittavan asiakirjan sai luovuttaa ainoastaan hänelle. Asiakirja luovutettiinkin B:lle ja se oli edelleen hänen hallussaan.

Espanjassa sijainneen huoneiston panttaussopimus ei ollut konkurssipesän esittämin tavoin pätemätön, koska konkurssipesä ei ollut kolmannen henkilön asemassa, konkurssipesälle oli siirtynyt A:n asialegitimaatio, A:lla ei ollut kolmannen henkilön asemassa olevia espanjalaisia velkojia, panttaus oli velvoiteoikeudellinen sopimus, sopimuksen pätevyyttä arvosteltiin sopijapuolten välisessä suhteessa, ei ollut olemassa kiinteätä liittymäsääntöä, joka olisi velvoittanut soveltamaan niin sanottua esinestatuuttia, esinestatuuttia ei sovellettu sopijapuolten välisessä suhteessa, muotostatuutin tarkoituksena oli, että osapuolten tarkoitus toteutuisi, ja sopimuksen pätevyyttä koskevat riidat ratkaistiin niin kutsutun velvoitestatuutin mukaisesti, jolloin sovellettiin Suomen lakia.

B:llä oli siten niin sanotun separatistin asema A:n konkurssissa eikä takaisinsaantiperustetta ollut olemassa.

Kanteella ei ollut takaisinsaantilain 10 §:n mukaista perustetta. Konkurssipesä oli myöntänyt B:llä olleen A:lta pääomaltaan 446 000 markan suuruinen saatava. Velan maksu ei ollut vahingoittanut konkurssivelkojia, koska B:llä oli vakuutena konkurssivelallisen omaisuudesta peräisin ollut vakuus.

Konkurssipesä ei ollut edes väittänyt, että pantattu omaisuus olisi ollut arvoltaan suurempi kuin B:n saatava. Kyseessä ei ollut ollut maksu epätavallisella maksuvälineellä eikä maksu ollut huomattava pesän vapaisiin varoihin nähden.

Siltä varalta, että konkurssipesän väite panttaussitoumuksen pätemättömyydestä hyväksyttäisiin ja B velvoitettaisiin luovuttamaan haltuun saamansa omaisuus konkurssipesälle, B vaati hänelle syntyvää velvollisuutta soviteltavaksi siten, ettei hänelle syntyisi Espanjassa sijaitsevan huoneiston osalta konkurssipesän vaatimaa palautusvelvollisuutta. Sovitteluvaatimustaan B perusteli sillä, että panttaussopimus oli Suomen lain mukaan pätevä eikä hänen asemassaan olevalta henkilöltä voitu kohtuudella edellyttää kansainvälisen yksityisoikeuden alaan kuuluvien tulkinnanvaraisten liittymäsääntöjen tuntemista. Ilman panttaussitoumusta B ei olisi edes suostunut lainoittamaan huoneiston ostoa.

Palautettavaksi vaadittu omaisuus oli edelleen B:n hallussa.

A ei ollut ollut omaisuuden luovutuksen tapahtuessa maksukyvytön. Oikeustoimen tekohetkellä A:lla ei ollut ollut ulosotossa sellaisia erääntyneitä velkoja, jotka olisivat osoittaneet hänen olleen maksukyvytön. Omaisuuden luovutus B:lle ei myöskään ollut aiheuttanut A:n maksukyvyttömyyttä. Omaisuuden luovutus oli perustunut siihen, että A oli jo aiemmin pantannut luovutetun omaisuuden B:n saatavien vakuudeksi. Omaisuus ei siten ollut ollut milloinkaan A:n käytettävissä muiden velkojen lyhentämiseksi.

Käräjäoikeuden tuomio 26.6.1996

Espanjan asunnon osalta konkurssipesä oli perustanut kanteensa siihen lähtökohtaan, että A:n ja B:n välinen panttaus oli pätemätön. Perusteena panttauksen pätemättömyydelle konkurssipesä oli esittänyt sen, että Espanjan lain asettamat muotovaatimukset (erillisen asiakirjan rekisteröinti) eivät olleet tässä tapauksessa täyttyneet. Espanjan lain soveltamisen konkurssipesä oli katsonut johtuvan kansainvälisen esineoikeuden liittymäsäännöistä, joiden mukaan panttausta ja muita esineoikeuksia koskevissa kysymyksissä sovellettava laki määräytyi esineen sijaintipaikan perusteella.

Tältä osin voitiin todeta, että panttauksen oikeusvaikutukset esineoikeudellisessa suhteessa eli suhteessa panttaussopimukseen nähden kolmannen asemassa oleviin määräytyivät esinestatuutin perusteella määräytyvän lain mukaan, mikä tässä tapauksessa tarkoitti esineen sijaintimaan lakia.

Panttauksen pätevyyden arvioinnissa oli kuitenkin kysymys panttaussopimuksen osapuolten välisistä velvoiteoikeudellisista vaikutuksista. Konkurssitilanteessa siirtyivät konkurssivelallisen velvoiteoikeudelliset oikeudet ja velvollisuudet sellaisenaan konkurssipesälle ja konkurssipesä saattoi tältä osin vedota samoihin seikkoihin kuin velallinen olisi voinut vedota. Prosessuaalisessa suhteessa tätä velallisen velvoiteoikeudellisen aseman siirtymistä vastasi asialegitimaation siirtyminen häneltä konkurssipesälle.

Takaisinsaannilla peräytettäväksi vaadittuja toimia, kuten tässä tapauksessa 20.1.1994 tapahtunutta omaisuuden luovutusta ja siihen liittynyttä velan kuittausta 21.1.1994, tuli sinänsä arvioida kolmanteen henkilöön eli tässä tapauksessa yksittäiseen konkurssivelkojaan kohdistuvien oikeusvaikutusten kannalta, kun otettiin huomioon takaisinsaantisäännösten tarkoitus eli tiettyjen velkojia loukkaavien toimien peräyttäminen. Tässä tapauksessa kysymys ei kuitenkaan ollut takaisinsaannilla peräytettäväksi vaaditun toimen ja siihen sovellettavien säännösten arvioinnista vaan aiemmin tehdystä panttauksesta ja sen tehokkuudesta. Kun tämän panttauksen pätevyyden arvioinnissa oli kysymys sopimusosapuolten välisestä suhteesta eikä takaisinsaantivaatimuksen kohteena olevasta toimesta eikä siten myöskään kolmanteen kohdistuvasta oikeusvaikutuksesta, käräjäoikeus ei katsonut olevan mitään erityistä syytä, minkä vuoksi tähän velvoiteoikeudelliseen suhteeseen tulisi soveltaa kansainvälisen esineoikeuden liittymäsäännöksiä. Näin ollen A:n ja B:n välillä tapahtunutta huoneiston panttausta oli pidettävä pätevänä, kun siihen tuli soveltaa Suomen lain säännöksiä.

Kun kyseinen huoneisto oli ollut pätevästi B:lle pantattuna ja hänellä siten oli separatistin asema A:n konkurssissa ja kun ei ollut edes väitetty, että huoneiston arvo olisi ollut B:n saatavia suurempi, ei muiden konkurssivelkojien jako-osuus ollut pienentynyt 20.1.1994 tapahtuneen luovutuksen ja 21.1.1994 suoritetun kuittauksen johdosta. Näin ollen peräytettäväksi vaaditulla toimella ei Espanjan huoneiston osalta ollut voinut aiheutua vahinkoa muille konkurssivelkojille eikä takaisinsaannille tältä osin ollut perusteita.

Samalla kun käräjäoikeus takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain 5 ja 10 §:n nojalla peräytti tuomiossa mainitun asuntoirtaimiston ja arvopapereiden 20.1.1994 tapahtuneen luovutuksen B:lle, käräjäoikeus hylkäsi kanteen Espanjassa sijaitsevan huoneiston osalta.

Helsingin hovioikeuden tuomio 16.4.1998

A:n konkurssipesä ja B valittivat hovioikeuteen.

Hovioikeus katsoi Espanjassa sijaitsevan huoneiston osalta, että koska panttiesine sijaitsi Espanjassa, panttauksen pätevyys määräytyi Espanjan lain mukaan.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:n mukaan, jos vieraan valtion lakia oli sovellettava eikä oikeus tuntenut sen sisältöä, tuli oikeuden kehottaa asianosaista esittämään siitä näyttöä. Käräjäoikeus oli asian valmisteluistunnossa 13.12.1995 kehottanut konkurssipesää esittämään selvityksen Espanjan lain sisällöstä koskien Espanjassa sijaitsevan huoneiston panttaamisen pätevyyttä. Konkurssipesä oli esittänyt oikeudelle kaksi vuonna 1988 päivättyä kirjoitusta, joista toinen oli suomalaisen ja toinen espanjalaisen pankin toimihenkilön laatima. Kirjoitusten otsikot olivat "Kiinnityksen hankkiminen osaomistusoikeuteen Espanjassa" ja "Kiinteistökauppa Espanjassa ja sen vakuuskäyttö Suomessa". Konkurssipesä ei ollut esittänyt selvitystä nyt kyseisenlaisen huoneiston panttausta koskevista Espanjassa voimassa olevista lain säännöksistä. Hovioikeus katsoi, että esitetty yksityisluontoinen selvitys ei riittänyt näytöksi siitä, minkä sisältöinen Espanjan laki tältä osin oli. Kysymys panttauksen pätevyydestä oli siten, huomioon ottaen oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:n 2 momentin säännös, ratkaistava Suomen lain mukaisesti. Konkurssipesä ei kuitenkaan ollut valituksessaan vedonnut siihen, että panttaus olisi pätemätön Suomen lain mukaan. Näin ollen Espanjan huoneistoa koskevaa panttausta 27.6.1989 oli pidettävä pätevänä.

Samalla kun hovioikeus hylkäsi kanteen käräjäoikeudessa peräytetyksi määrättyjen arvopapereiden osalta mutta pysytti käräjäoikeuden tuomion asuntoirtaimiston luovutuksen peräyttämisen osalta voimassa, hovioikeus ei muuttanut Espanjassa sijaitsevan huoneiston osalta käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Perustelut

Korkein oikeus katsoo hovioikeuden tavoin, että Espanjassa sijaitsevan huoneiston panttauksen pätevyys suhteessa A:n konkurssivelkojiin määräytyy Espanjan lain mukaan.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan, jos vieraan valtion lakia on sovellettava eikä oikeus tunne sen sisällystä, tulee oikeuden kehottaa asianosaista esittämään siitä näyttöä. Käräjäoikeus on kehottanut konkurssipesää esittämään selvityksen Espanjan lain sisällöstä. Konkurssipesä on esittänyt hovioikeuden tuomiossa mainitun selvityksen.

Kysymys on siitä, millainen selvitys vieraan valtion laista on riittävä. Vaadittavan selvityksen laatu saattaa vaihdella sen mukaan, millaisesta asiasta on kysymys. On tilanteita, joissa ratkaisua ei voida tehdä, ellei vieraan valtion lain asianomaisen säännöksen tarkka sanamuoto ole tiedossa. Joissain tapauksissa taas riittää, että tiedetään ne pääperiaatteet, joiden mukaan määrätty oikeuskysymys on asianomaisen maan oikeusjärjestyksessä säännelty.

Konkurssipesän esittämästä selvityksestä käy ilmi, että Espanjan lain mukaan sellaista huoneistoa, josta nyt on kysymys, pidetään kiinteänä omaisuutena ja että kiinteän omaisuuden tehokas panttaaminen edellyttää merkintää viranomaisen pitämään rekisteriin.

Kun tässä jutussa on riidatonta, että panttauksen rekisteröintiä ei espanjalaisen viranomaisen luona ollut suoritettu, mainittujen Espanjan lain mukaisten yleisten periaatteiden saattaminen oikeuden tietoon on ollut riittävää. Näin ollen konkurssipesä on esittänyt Espanjan laista jutun ratkaisemiseksi tarpeellisen selvityksen.

Kun A:n Espanjassa omistaman huoneiston panttaamista B:lle ei ole Espanjan lain mukaisesti rekisteröity, Korkein oikeus katsoo, että panttaus ei ole A:n konkurssivelkojiin nähden pätevä. Näin ollen tarkasteltaessa huoneiston luovutusta B:lle takaisinsaantiperusteiden kannalta A:n ja B:n välisellä panttaussopimuksella ei ole merkitystä.

Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevistä syistä myös puheena olevan Espanjassa sijaitsevan huoneiston luovutus on tapahtunut takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain 5 ja 10 §:ssä tarkoitetuissa olosuhteissa niin, että perusteet luovutuksen peräyttämiselle ovat olemassa.

B:n mainitsemat perusteet palautusvelvollisuuden sovittelemiselle eivät ole sellaisia takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain 22 §:ssä tarkoitettuja painavia syitä, joiden nojalla sovitteleminen olisi mahdollista.

Korkein oikeus katsoo, että kysymyksessä olevan huoneiston arvo siihen nähden, että A on vuonna 1993 ilmoittanut veroviranomaisille huoneiston hankinta-arvoksi 420 000 markkaa, on ainakin mainitut 420 000 markkaa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan Espanjassa sijaitsevan huoneiston osalta.

Espanjassa Fuengirolan kaupungissa Pueblo Girasolin kylpylässä sijaitsevaa huoneistoa numero G 20 koskeva luovutus peräytetään ja B velvoitetaan luovuttamaan huoneisto konkurssipesälle. Siltä varalta, että palautettavaksi määrätty omaisuus ei ole tallella tai muuten palautettavissa, B:n on korvattava sen arvona konkurssipesälle 420 000 markkaa. Korvaukselle on suoritettava viivästyskorkoa 12.5.1995 lukien korkolain 4 §:n 3 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaan.

B:llä on oikeus valvoa hänelle takaisinsaannin johdosta syntynyt saaminen A:n konkurssissa käräjäoikeuden tuomiossa annetun osoituksen mukaisesti.